Olen todella kateellinen juuri nyt! Ja samalla vituttaa, kun kirjoitin pitkän kirjoituksen kateudestani, mutta kuvaa lisätessä koko paska katosi. Ei auta, kerron sitten uudestaan...

Niin siis...
Olen tosi tosi tosi kateellinen ystäville, jotka lisäävät hassuja kaverikuvia naamakirjaan, kivoja tekstejä, onnellisia juttuja. Kaikki ovat jossain yhdessä toisten kanssa. Minä istun koneella yksin kotona mädäntyen kateuteen ja surkeuteen. Nyt on viikonloppu hei! Kaikki pitävät hauskaa yhdessä toisten kanssa. Minä makaan kotona omien kamalien ajatusteni kanssa.

En jaksa enää pyytää kavereita kylään tai ostoksille kanssani, ei heitä kiinnosta. Olen luovuttanut. Suurin syy on, että se olen aina minä, joka pyytää toisia johonkin. Kun päätin odottaa, että jos joku muukin välillä olisi kiinnostunut seurasta kuin minä, niin kuinkas kävikään. Jäin yksin, kun en kiinnostanut. Koska en enää pitänyt huolta suhteista, niin ketään ei enää kiinnosta. Mutta onko kellään käynyt mielessä, miltä tuntuu, kun on aina se järjestäjä, homman kasassa pitäjä ja sitten kun en enää pidäkään kaikesta huolta niin minä jään totaalisesta ulkopuolelle. Onko kellään kavereista käynyt sitä mielessä? Kukaan ei tiedä miltä tuntuu, kun jätetään täysin ulkopuolelle, paitsioon kaikesta. Onko kaikki siis syytäni?

Onneksi on edes yksi kaveri, jota vielä seura kiinnostaa. Vapun jälkeen viikonloppuna menen kaverin luo yöksi katselemaan leffoja. Sitä iltaa minä odotan tällä hetkellä kaikesta eniten. Jes, viikonloppu, jolloin ei tarvitse olla yksin! kyllähän minä muutamaa kaveria näen, siis koulussa ja lenkillä tms. Mutta, se ei ole sama asia! Ei koulussa tai lenkillä tule juteltua ja oltua niin... kaveritavalla.. en osaa selittää, mutta ei silloin tule samaa fiilistä ja yhteen kuuluvuuden tunnetta kuin kunnolla yhdessä ollessa.
Ja ne, joita seura kiinnostais, asuukin sitten toisella puolella Suomea. Heitä näkee hyvällä tuurilla kerran kaksi vuodessa. Joitain ei edes vuosittain. Sattuu olla koko ajan sielullisesti yksin. Ei saa yhteyttä keneenkään, ei kunnolla.

Onhan minulla perhe ja lemmikit aina kotona odottamassa, mutta ei perhe korvaa sitä ystävien jättämää isoa aukkoa. Se ei ole sama asia olla perheen kuin ystävien kanssa. Ja veljenkin kanssa kinastellaan jatkuvasti. Tänäänkin nälvitty puolin ja toisin. Tunnen jopa perheen kesken olevani ulkopuolella. Melkein saman ikäiset veli ja sisko ovat kuin paita ja peppu, minä en mahdu siihen joukkoon. Olenhan toki melkein kymmenen vuotta nuorempi, vielä ala-ikäinen ja varmasti usein ärsyttävä mukula. Mutta ei ole reilua, että veli kohtelee minua niin eri lailla kuin isosiskoani. Veli esim. aina valittaa, jos puhun kovaan ääneen, laulan tai olen vähän seko. Siskolleni se on ihan hyväksyttävää, tietysti. Ei hän sitä varmasti tahallaan tee, mutta se tuntuu pahalta olla eri arvoinen. Se olen aina minä, jossa on vikaa. Kaikki on aina minun vikaani. Kukaan ei kuuntele minun mielipitetäni.

Se vaan satuttaa olla aina, AINA ,se yksinäinen susi. Susi, joka etsii laumaa pitämään huolta minusta, ottamaan minut jäseneksi, saman arvoiseksi lauman osaksi. Taidan aina olla se haavoittunut osapuoli, joka jää rannalle ruikuttamaan. Yksinäinen susi.