Kamalaa, lumet ovat jo melkein kokonaan sulaneet!

Monta päivää on lunta sadellut ja ihan mukava kerros sitä maahan muodostuikin jo. Nyt vesisateen myötä kuitenkin kaikki lumet häviävät... Ensi viikolla vasta pitäisi kovien pakkasten tulla takaisin. Mrrr, taas on niin masentavan pimeää, kylmää ja nyt lisäksi märkää ja liukasta. Sää korostaa mielialaa juuri sopivasti.

Olen taas kauhean alavireinen ja surullinen. Vaikka olen koulussa pärjännyt paljon paremmin kuin varmaan koskaan ennen kun ystäviä ei ole viemässä aikaani muuhun, olen silti kamalan surullinen ja yksinäinen. Esimerkiksi viikonloppuna kävin katsomassa Twilight Aamunkoi part.1:sen leffateatterissa äitin kanssa, ja ketkähän sinne sitten ilmestyivätkään..! No tietysti entinen paras ystäväni, joka piti minut pinnalla ystäväni tehtyä itsemurhan kaksi kesää sitten ja kaksi muuta entistä ystävääni. Olin aivan säpäleinä jo siitä, että he jättivät minut, saati sitten siitä, kun he tulevat naureskelemaan jopa elokuviin ja ihan eteeni. Oli lähellä, etten karannut leffasta kun tuli niin huono olo heidän siinä ollessa. Eivät edes tervehtineet. Ihan kuin elämäni ei olisi ollut tarpeeksi hirveää kiusaamisen, rakkaan papan kuoleman, ystävän itsemurhan ja muiden pienempien murheiden kanssa. Nyt vielä tämäkin. En voi käsittää, kuinka heistä se paras ja läheisin lapsuudesta saakka ollut ystäväni pystyi noin vain heittämään kaiken roskiin vain kuulopuheiden takia! Enkö minä ollut minkäänlaisen taistelun arvoinen? Kaikki vain särkyi ja maailma vedettiin jälleen kerran jalkojeni alta. Alan pikkuhiljaa menettää uskoani koko ihmiskunnan hyvyyden suhteen.

Koulussa siis menee oikein mahtavasti! Kokeista tulee järestään kiitettäviä, huonoin tulos tänä syksynä on varmaankin 8. Syynä ei voi olla mikään muu, kuin se, että seuran puutteessa käytän yhä enemmän aikaa töiden parissa. Siksi koulussa menee niin hyvin. Mutta hyvä että edes siellä menestyn. Seuraa koulussa minulla näköjään kyllä riittää, poikien ja serkkuni, ja muutaman muun tytön kanssa ollaan paljon tekemisissä. Pari tyttöö on aina bussia odotettaessakin mun kanssa ja jutellaa ja nauretaan usein. Se lämmittää sydäntä, edes jotkut pitävät seurastani edes himpun verran. No, tänään tein sen rästissä olleen matematiikan kokeen. Eiköhän se ihan ookoo mennyt, ei ainakaan kovin vaikealta tuntunut, no sen näkee sitten. Sanakokeita ruotsista riittää ja oon ollut paljon muissakin koulun tohinoissa mukana, kuten vanhempainilloissa. Yhteiskuntaopin numeron korotustehtävän olen saanut ja viikonloppuna alan sitä suunnitella. Jos sieltä se 10 tulisi olisin hirmu tyytyväinen.

Eli elämä rullaa ulkoapäin katsottuna oikein täydellisesti, mutta sisältä olen aivan rikki ja uuvuksissa. Aamuisin ylös nouseminen on tuskaa ja illalla en haluaisi mitään muuta tehdäkään kuin päästä maailmaa pakoon uniin. Ei saa kuitenkaan luovuttaa, sen opin kaksi kesää sitten... En koskaan halua tuottaa kenellekään sellaista tuskaa, kuin kaverini tuotti ampumalla itsensä... Siitä on hirveän hankalaa päästä yli, en usko että koskaan voin unohtaa sitä ja päästää irti sitkeästä syytöksestä, että olisin voinut muuttaa kaiken tekmällä jotain toisin. Joten se ei ole vaihtoehto, luovuttaminen siis.

Joka päivä luotan siihen, että pian elämä paranee. Onko se sitten karman laki vai pelkkää turhaa uskottelua itselleen, mutta en voi kuvitella että maailma olisi niin epäreilu, että kaikki paha kasaantuu samoille ihmisille ja jotkut päsevät paljon vähemmällä. En tiedä, mutta perheen, jäljellä olevien muutamien ystävien, tuttujen ja tuntemattomien osanotot ja tuet auttavat päivästä toiseen elämisessä. Ehkä se elämä paranee, ehkä ei. Ei sitä voi tietää ellei jaksa uskoa parempaan huomiseen. Parempaa huomista kohti siis ja kaikkea hyvää teille kaikille!