En jaksa, en sitten millään. Olen täysin hajoamispisteessä. En kykene enää mihinkään. Olen vain surkea ulkokuori, joka sisältä on raastettu ja revitty aivan vereslihalle ja säröille. Olen niin onneton, surullinen, kuin tyhjyys. Mitään muuta ei elämässäni enää ole, kuin yksinäinen aika, jolloin saan itkeä ja täristä, melkein tukehtua lohduttomaan tilaani. Ja sitten on aika, kun kohtaan maailman, kohtaan ihmisiä. Se on sitä aikaa, joka vie kaiken vomani. Tahtosin vaan romahtaa, jotta joku näkisi tuskani, näkisi palavan masennukseni ja auttaisi minut jaloilleni.

Nykyään itken tai ainakin melkein purskahdan itkuun joka asiasta, aivan joka asiasta. Tänään olen pidätellyt itkua aivan joka hetki. En jaksa, en ymmärrä miten tästä tilasta voisi päästä eroon. Tahdon hävitä kokonaan, kuolla, kadota. Mitä vain, kunhan pääsisin eroon tästä tukahduttavasta itsestäni, olostani. Masennustani ei yhtään auta se, että en saa enää unta. Murehdin sängyssä maaten asioita, kunnes siinä aikaisintaan kahden aikaan aamuyöstä nukahdan. Aamulla herään kuuden jälkeen lopun väsyneenä ja surullisena.

Olisin mennyt terveydenhoitajalle, olisin myöntänyt tarvitsevani apua ja olevani täysin hajalla. Olisin, ellei hänen tilalleen olisi tullut sijaista. Vaikutuinen terkkari on huhtikuulle saakka vuorotteluvapaalla. En tiedä, miten pystyn pitämään itseni suht koht koossa sinne saakka. Haluan vain nukkua, olla tunnoton, kadota olemasta ja tuntemasta.

Apua.